Interrail - rinkka & reililippu

Noniin, nyt sitä ollaan oikeastaan valmiita lähtöön. Perjantaina lähdettiin tyttöjen kanssa Rovaniemelle ostamaan sekä rinkat, että reililiput.

Reilippujen ostamisessa meillä oli hiukan ongelmia, kun sekä Ellulla, että Elinalla oli omissa pankkikorteissaan ostorajoitukset. Lopulta ongelma ratkaistiin meidän äidin sekä Jennin pankkikorttia vinguttamalla. Nyt sitten ollaan maksettu 422e kuukauden rajattomasta InterRail-passista.

Elina oli oman rinkkansa jo joululahjaksi saanut, mutta minulla ja Ellulla oli rinkat vieläkin hankkimatta. Rinkkoja käytiin katsomassa Prismasta, Erätukusta sekä Sportiasta. Erätukussa ja Sportiassa valikoima oli aika surkea: Muutama pieni reppu.

Prismassa reppuja oli paljon ja erikokoisiakin. Pitkään pohdittiin otetaanko eräs punainen rinkka, joka oli hinta-laatu suhteeltaan meille sopiva (180e). Kahdelta eri myyjältäkin pyydettiin apua, mutta varsinkin ensimmäinen myyjä suositteli lähinnä Fjäll Rävenin kalliita rinkkoja (299e). Toinen myyjä ei oikein asiantuntevalta vaikuttanut, mutta näytti kuitenkin meille ystävällisesti kuinka rinkan hihnoja voi säätää.

Toisen kerran rinkkoja katsoessamme huomattiin rinkkojen joukossa Fjäll Rävenin halvempi rinkka (199e), joka vaikutti erittäin hyvältä ja kokokin oli sopiva eli 65L. Lopulta Ellu sai vielä tingattua hintaa 10e alemmas, joten päätettiin sijoittaa parempi laatuiseen rinkkaan, kun vain 10e halvemmalla olisi saanut sen punaisen, mutta huonompi laatuisen rinkan.

Rinkan malli on Abisko ja ainakin vaikuttaa todella hyvältä ja laadukkaalta rinkalta. Hyvin istuu selkään ja hihnoja on helppo säätää.

Ison karhun löylytystä odotellessa.

Olen iloinen, koska

... Tänään me lyödään Venäjä 100-0.

... Barulinin jalat tärisee jo pelkästä ajatuksesta, että Mikke astuu samalle jäälle sen kanssa.

... Tänään lähden yöjunalla Helsinkiin ja kotiin palaan vasta torstai iltana.

... Joten blogin päivitys jää nyt minilomalle.

... Eilen käytiin tyttöjen kanssa hiukan ostoksilla.

... Ulkona paistaa aurinko.

... Ruoka on valmista. <3

... Jenni laittoi mulle eilen facebookissa maailman mahtavimman kuvan: Mikko älä aina keuhkoa.

Testausta.

Testailen vain tässä miten postaaminen onnistuu iPodilla. Jos tämä ei kovin hankalaa ole, voitte kesäkuussa saada pikaisia tilannepäivityksiä minun ja tyttöjen interrail-reissulta. Kuvat eiliseltä juoksulenkiltäni.

Life goes on... Or not.

Nyt hiukan jo jännittää illan Suomi-USA peli. Toivon kaikesta sydämestäni, että Suomi-poika saa revanssin tänään ja passittaa USA:n pojat kanukkien tapaan kohti kotia. Slovakian voitto oli kyllä täysi yllätys ja itse olin töissä koko pelin ajan ja sain tietää lopputuloksen vasta eräältä kaveriltani.

Lauantaina tosiaan tulin sieltä Helsingistä junalla ja kotiin saavuttuani ehdin juuri ja juuri hengähtää, kun taas piti olla menossa. Nimittäin rakas Elmo pikkuinen täytti 18 vuotta ja täytyi niitä synttäreitä lähteä juhlistamaan. Minä, Elina ja Jenni vielä viime hetkellä valmisteltiin meidän yhteinen lahja Ellulle (valokuva-albumi) ja saatiinkin kunnon raivoamiset, kun ei saavuttu ajoissa paikalle. Onneksi synttärisankari leppyi hyvin pian lahjat nähdessään.. :)

Synttäreillä syötiin, juotiin ja pelattiin. Yhdessä pelissä meidän piti pareittain esittää kahdelle muulle ryhmän jäsenelle pantomiinina jokin asia, jonka vastajoukkue päätti. Me Elinan kanssa esitettiin muun muassa kondomia, Konstantin Barulinia sekä järjestelmäkameraa. Etenkin tuon kondomin esittäminen oli erittäin mielenkiintoista. Hmphm.

Näiden pippaloiden jälkeen suunnattiin täysi-ikäisten kanssa kohti Rovaniemeä ja Onnelaa. Siellä oli Finnish Hockey Mafia esiintymässä, joten vain armas ja kasari olivat auki. No eipä se menoa haitannut. Finnish Hockey Mafian esiintymisen aikana tuli reivattua ihan kunnolla ja vielä ihan loppu illasta sain Jennin [joka ei ikinä ikinä ikinä tanssi (ja joka oli vielä kuskina)] tanssilattialle.

Ellun synttäreiden kunniaksi oltiin laitettu nimet listalle, jotta Elmo saisi after dark-rannekkeen ja oli iloinen yllätys, kun huomasin pöytiä katsellessani, että meille oli varattu oma pöytä. Oli ihanaa, kun kerrankin pystyi rauhassa jättämään hyvät istumapaikat, kun tiesi ettei niitä kukaan varasta. Toki ne suklaat siinä pöydässä oli ihan kiva juttu myös.

Kohdattiin Jennin kanssa myös pari heeboa, jotka englanniksi tiedustelivat after dark-rannekkeen tarkoitusta ja me ystävällisesti lopulta suostuttiin niille juomat tilaamaan, kun sana "valkovenäläinen" ei oikein luonnistunut. Toisen kerran kun näitä tyyppejä autettiin, voin vaikka vannoa, että kuulin kuinka toinen sanoi toiselle selkeällä suomen kielellä, että "kaksi valkovenäläistä". No, en siinä nyt enempää alkanut keuhkoamaan, vaan ilmoitin asian Jennille ja hipsittiin siitä sitten takavasemmalle. Ihme tyyppejä.

Itse join vain pari mustikkashottia, koska mikään muu ei mennyt alas. Eipä siinä, selvinpäin mulla on yleensä jopa mukavampaa baarissa. Etenkin Onnelan jälkeinen mäkkäri-reissu ja kotimatka ovat mukavampia ilman huonoa oloa.

Sunnuntaina menin sitten aamuvuoroon ja voin sanoa, että kolmen tunnin yöunien jälkeen hiukan väsytti. Työpäivästä selvisin kuitenkin ja loppu illan vietin naapurissa jääkiekkoa katsellen. Siitä ei sen enempää, koska nyt en sitä halua yhtään muistella. Ottelun jälkeen varattiin hotellihuoneet meidän pääsykoe Helsingin reissulle. Mennään siis yöjunalla (TAAAS, KUOLEN) ja takaisin lennetään. Sitä odotellessa...

Maanantaina olin jo kuoleman väsynyt kaikkien univelkojen takia, mutta ei auttanut kuin aamulla nousta aikaisin ylös ja ajella Jennin kanssa peräkkäin kohti Rovaniemeä ja autokoulun kakkosvaihteen rata-ajelua. Menomatkan minä ajoin edellä ja väsymyksestä johtuen painelin kaasupoljinta vähän miten sattuu ja vauhti hyppi koko ajan välillä 90-110km/h, joten hiukan kävi takana ajelevaa Jenniä sääliksi. Ei se vissiin kyllä mitään ollut huomannut, kun sillä itsellä oli ollut samantapaisia ongelmia.

Rata-ajelu oli mukavaa, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että se meidän opettaja olisi voinut olla vaikka kymmenisen vuotta vanhempi äijän käppänä, eikä sellainen nuori miekkonen. Onneksi sain lähinnä kehuja: renkaat olivat hyvät, jarrutus tehokas ja hallinta sujui hyvin. Tosin, kun ajoin mutkaan 55km/h ja tein esteen väistön oli perä kuulemma alussa heittänyt tosi pelottavan näköisesti, mutta olin sen kuulemma hyvin suoristanut. Niin ja minähän en edes ollut huomannut, että joku perä muka heittelehtii.

Hiukan tuolla samalla reissulla kierreltiin kaupoissa ja ostin itselleni yo-lakin. Nyt on lähes koko yo-asu valmis, vain korut puuttuu, mutta nekin toivottavasti löytyy Helsingistä. Tosin en ole varma kumman kahdesta mekko vaihtoehdostani laittaisin. (toinen on lyhyt, mutta kuulemma nätimpi ja toinen olisi säädyllisen pituinen, mutta näyttää kuulemma raskausmekolta...)

Eilen sitten aamulla heräsin perhosia vatsassani, koska tiesin, että nyt saadaan tietää kirjoitusten tulokset. Olin kyllä satavarma ylioppilaaksi pääsystäni, mutta pari arvosanaa pelotti tietää. Alunperin minun ei pitänyt ehtiä töiden takia tuloksia käydä kysymässä, mutta äiti pelasti minut ja tuurasi minua töissä tunnin ajan. Noudin siis Jennin kotoa ja polvet tutisten tuloksia lähdettiin koululta noutamaan.

Hyvinhän ne sitten meni !

Äidinkieli  ~  M
Englanti  ~  E
Maantiede (kirjoitin jo syksyllä)  ~  E
Historia  ~  E
Yhteiskuntaoppi  ~  M
Pitkä matematiikka  ~  B

Tyytyväisin olen tuohon huonoimpaan eli matikkaan, koska olin odottanut A:ta ja lukeminen oli ihan surkeaa. Mun matematiikan opettaja tosin edelleen haluaisi, että kävisin sen uusimassa, koska pystyn kuulemma paljon parempaankin. Minä olen tuohon kuitenkin tyytyväinen, joten ei kiitos. Äidinkieli on koko lukion ollut heikoin aineeni, joten tuo M oli todellakin iloinen yllätys. Laudatureita ei tullut, mutta enpä niitä mihinkään tarvitse. Hyvin sitä ilmankin pärjää.

Olin todella hyvällä mielin eilen kirjoitusten tulosten kuulemisen jälkeen, kunnes sain tietää erään aivan kamalan asian. Veljeni entinen tyttöystävä oli kuollut edellisenä yönä.

Tämä taas muistuttaa siitä kuinka elämä on lyhyt ja kuinka epäreilua se useimmiten voikaan olla. Minusta on vain niiiin väärin, että alle täysi-ikäinen, pienen lapsen äiti kuolee noin vain täysin varoittamatta. Voin vain kuvitella miten kamalalta hänen perheestään tuntuu, koska itsekkään en osaa tätä asiaa kunnolla käsitellä. Kaikki sympatiani ovat siis hänen perheensä, kihlattunsa ja pienen poikansa puolella. Toivottavasti he tästä selviävät.

A Symbol of Hope

 A butterfly lights beside us like a sunbeam

 And for a brief moment its glory and beauty belong to our world

 But then it flies again

 And though we wish it could have stayed...

 We feel lucky to have seen it. 

Unknown

Mihin ikinä mä katon, en nää ku sinivalkost.

Jeah. Aiheena on tänään jääkiekko !

Käväisin tosiaan pikaisen reissun kauniissa pääkaupungissamme ja sen jälkeen kun sieltä lauantaina palasin tänne Lappiin, niin kotona en ole juuri ehtinyt muuta käydä tekemässä kuin nukkumassa. Unetkin ovat jäänet luvattoman lyhyiksi.

Torstai iltana köröttelin pakettiautossa kohti Rovaniemen juna-asemaa yhdessä iskän kaverin ja tämän kaverin kanssa. Oli tosi leppoisaa istuskella näiden kahden miekkosen välissä, olo oli kuin hodarin nakilla.

Torstai yö tosiaan meni junassa... Oli tosi kivaa... Köyhänä opiskelijana olin varannut ihanalle 12 tunnin matkalle istumapaikan, ja tämä paikkahan sijaitsi sitten tottakai koko junan surkeimmassa vaunussa. Tiedättekö sellainen matala ja vihreä vanha vaunu? No anyways, vaunussa ei toiminut ilmastointi ja ensimmäiset 5 minuuttia junamatkasta saatiin kuunnella pelkkää räminää kaiuttimista, joista olisi ilmeisesti pitänyt kuulua kuulutuksia. Vaunussa oli minun lisäkseni turhan paljon porukkaa, joten nukkuminen oli oikeastaan melko mahdotonta ennen kello kahta yöllä. Oulussa kyytiin nousi iso ryhmä meluavia koululaisia ja tottakai he istuivat juuri viereisilleni paikoille. Sitä melua kuuntelin sitten Tampereelle asti, jossa he nousivat (onneksi) pois kyydistä. Yksi kyllä totesi erään hauskan faktan juuri ennen pysähtymistä: "Herranjestas me ollaan etelässä, kun täällä on jo lehdet puissa." (Niin meillä täällä pohjoisessa tosiaan on lunta vielä ihan kivasti ja nurmikko loistaa keltaisena eikä lehdistä ole tietoakaan. Noh, Suomi on pitkä maa.)

Kolmen tunnin katkottaisen torkkumisen jälkeen juna saapui aamulla puoli 9 Helsinkiin. Minä painuin suoraan rautatieaseman vessaan meikkaamaan ja hampaiden pesulle. Sieltä sitten suuntasin kohti keskustan kauppoja. Aamu oli varsin sateinen, joten siinä vaiheessa kun hiukseni alkoivat erehdyttävästi muistuttaa villakoiran turkkia (luonnonkiharat + vesi = ♥) päätin ostaa itselleni hatun, joka päässä voin loppu päivän kuljeskella. Monkista löytyi kiva olkihattu, mutta onnistuin sen jo tuhoamaan, nimittäin tungin sen märkänä täpötäyteen kassiin ja nyt se on vähintäänkin mielenkiintoisen muotoinen.

Onneksi sadekin loppui puoleen päivään mennessä. Koko aamun ja päivän kuljeskelin eri kaupoissa ja yritin muistuttaa itseäni etten saa shoppailla liikaa, koska: a) minulla ei ole rahaa b) reili lähestyy c) tulen Helsinkiin seuraavallakin viikolla d) en oikeasti tarvitse uusia vaatteita. Lopulta ostin itselleni Zarasta yhden paidan sekä H&M:ltä nuttura-pompulan ja tuubitopin. Ihan hyvä suoritus minulle. Toki kulutin paljon rahaa ruokaan, mutta sehän on tarpeellista.. Yeah.

Jennille ehdin soitella miljoona ja sata kertaa, koska välillä oli tylsää ja välillä oli oikeasti asiaa. Normaalisti soitan Jennille ehkä kerran vuodessa, JOS on aivan pakko. Heh. En siis oikein ole puhelimessa puhuja-tyyppiä. Yhden puhelun aikana mainitsin Jennille lähteväni ostamaan Leijonat-fanihuivia ja tottakai hän halusi omansa myös, joten kotiin palasin kahden huivin kanssa. Tästä nyt siis siihen aiheeseen jääkiekko.

Saamallani lippupaketilla pääsin FIN-CAN-ottelun lisäksi VIP-tilaisuuteen nauttimaan buffetin antimista ja livemusiikista. Kävelin keskustasta tuskaisena päivän kaupoissa juoksemisen jälkeen Hotel Crowne Plazaan (en uskaltanut mennä ratikalla, koska oisin kuitenkin mennyt vahingossa väärään...) ja siellä kohtasin muutaman muunkin jääkiekkofanin. Ensimmäisenä vaihdoin kannatusvaatteeni päälle (Jenniltä lainassa ollut upea Vancouverin Olympialaisten Suomen pelipaita, huivini sekä sininen kannatuskäsi.), jonka jälkeen sain poskeeni vielä Suomen lipun maalattuna. Sen jälkeen seisoskelin hiukan orpona miettien mihin tässä pitäisi mennä, kun eräs nainen tuli kysymään kuinka voi auttaa. Kysäisin mielestäni hyvin aikuismaisesti, että mihin tässä pitäisi mennä, kun en buffettia missään nähnyt. Vastaus oli kuitenkin kuin pikkulapselle annettu: "Tuonne pälä pälä... Odottaako sinua joku vanhempi tuolla?" "Ei! Olen ihan yksin vaa..." Möö.

Harmistukseni korvautui kuitenkin sillä, että buffetin puolella tilatessani lonkeroa ei baarimikko kysynyt minulta henkkareita laisinkaan. Tuonkin lonkeron tilasin sen takia, että kaikki muutkin siellä näyttivät olevan jo ihan hyvässä maistissa ja oikeastaan minulla oli aika tylsää. Livemusiikki oli joku karsea cover-bändi ja suurin osa porukasta oli keski-ikäistä bisnes-porukkaa. Ruoka oli kuitenkin hyvää ! Puolitoista tuntia tuolla hotellilla hengailin, kunnes bussikuljetukset lähtivät meitä viemään kohti Hartwall areenaa.

Mäenpää & Jaakola <3

Perille selvittiin ja sisälle päästiin. Pelin alkuun oli kuitenkin lähes tunti, joten odotellessani yritin väistellä joka puolella vastaan tulevia olut-mukeja. Katsomoon päästiin noin puoli tuntia ennen pelin alkua ja siinä sitten soittelin äitille ja Jennille odotellessani Leijonia jäälle. Lopulta sankarini saapuivat venyttelemään ja lämmittelemään ja tässä vaiheessa kohtasin suuren ongelman. Istuin sen verran korkealla, etten nähnyt lukea kunnolla pelaajien nimiä sekä muistin vain muutama pelaajan pelinumeron ulkoa. Pikainen puhelu matikkanero Jennille, joka ystävällisesti kertoili minulle pelaajien numeroita.

Vihdoin ja viimein itse pelikin alkoi. Eka erä oli suorastaan euforiaa ja toka eräkin vielä ihan kivaa katsottavaa, mutta kolmas erä olikin sitten se karvas pettymys. Yksinkertaisesti otettiin jäähyjä liikaa ja  Kanadan pelaajien yksilötaidot olivat liikaa meidän pakeille ja he vain pääsivät yksin läpi koko puolustuksen sekä saivat vielä kiekon maaliinkin.

Tosi asiassa pettymys ei kuitenkaan ollut niin karvas kuin ilmeisesti suurelle osaa kavereistani kotikatsomoissa. Hallissa ollut tunnelma oli nimittäin koko pelin ajan niin järkyttävän hyvä, että tappiosta huolimatta pystyi lopussakin vielä ylpeänä huutamaan SUOMI-kannatushuutoja ja taputtamaan seisaaltaan meidän pelaajille. Mukavasta illasta olikin seuraavana päivänä muistuttamassa mustelma kämmenessä (sormus kädessä ei kannata taputtaa) sekä käheä ääni. Vieressäni istui eräs leidi, joka karjui koko pelin ajan ihan fanaattisesti ja tämä tottakai tarttui minuunkin. Ylpeyden hetken koin kun minä, tämä leidi ja eräs mies aloitettiin Suomi-huudot lähes hiljaisessa hallissa ja kuinka muutaman sekunnin kuluttua koko halli raikui Suomi-huudoista.

Hallissa soitettiin hyvää musiikkia ja Hockey Bird oli erittäin hyvä yleisön villitsijä. Suosittelen todellakin kaikille jääkiekkomatsien katsomista paikan päältä edes kerran elämässä, se fiilis siellä hallissa ei vaan nimittäin millään välity täysin tv-kameroiden läpi. Okei, ehkä asiaan vaikutti se, että halli oli täynnä Suomi-faneja ja Kanadan kannattajia oli hyvässä lykyssä 50 kappaletta.

Pelin jälkeen tarkoitukseni oli mennä Pasilan asemalle ja odotella kotia kohti lähtevää junaa. En kuitenkaan tarkalleen ottaen tiennyt miten päästä sinne asemalle, joten seurasin vain suurinta osaa ihmisistä ja hyvin löysin perille. Matkalla minut pysäytti ruotsalainen, joka halusi ottaa kanssani kuvan, jossa näytän peukkua alaspäin ja hän näyttää ylöspäin. Suostuin. Kaupan päälle sain räkäiset naurut ja "Tack så mycket"-toivotuksen.

Pasilan asemalla päätin kuitenkin lähteä takaisin päärautatieasemalle, koska junani lähtisi vasta tunnin kuluttua. Pikainen juoksu ensimmäiseen täpötäyteen junaan ja pummilla matkustaen takaisin keskustaan. Tämän tunnin hengasin rautatieasemalla ostaen matkaevästä, käyden vessassa vaihtamassa vaatteet sekä keskustellen taas Jennin kanssa puhelimessa. Lähinnä soitin Jennille, koska halusin puhua pelistä jonkun kanssa ja minua ehkä pikkuisen pelotti asemalla kaikkien hämärän näköisten tyyppien seurassa, perjantai-iltana, yksin.

Junaan kuitenkin selvisin hengissä ja toinen yhtä leppoisa junamatka alkoi. Tällä kertaa samassa junavaunussa kanssani oli muutama jääkiekko-fani, pari teinityttöä, joista ainakin yhden matkalaukku oli täynnä siiderä (:D) sekä polttariporukasta, josta ainakin yksi jäsen katseli animepornoa muiden jäsenten kailottaessa kovaan ääneen. Istuin PC-paikalla, joten minua vastapäätä istui Karjala-pelipaitaan pukeutunut partaheikki. Kiusallista. Ravintolavaunussa käväisin pikaisesti, mutta hyvin pikaisesti sieltä poistuinkin sen ollessa täynnä humalaisia keski-ikäisiä. Taas.

Rovaniemelle saavuin hiukan yli puolen päivän, josta Prisman kautta jatkoin matkaa äidin ja pikkusiskon kanssa kohti kotia.

Meillä on Kurri & Juti, Jurri & Kuti.

Istuin junassa 24 tuntia, Helsingissä hengailin 10 tuntia ja 5 tuntia vietin jääkiekon parissa. Ja voin sanoa, että oli kaiken tuon arvoinen reissu ! Lähtisin milloin vain uudelleen. Tosin ensin haluaisin nukkua 24 tuntia putkeen...

Kirjoitus- ja ajatusvirheitä tästä tekstistä löytyy varmaan yllin kyllin, mutta juuri nyt haluan vain nukkumaan, joten jätän oikoluvun väliin. Adios.

Päivä 9 – Uskoni

Minut on kastettu evankelis-luteriseen kirkkoon. Pienempänä kävin seurakunnan kerhoissa ja olen harrastanut gospelia. Olen käynyt rippikoulun sekä osallistunut isoskoulutukseen. Sen jälkeen toimintani kirkon parissa on jäänyt. Pari kertaa joulukirkkoon olen vaivautunut menemään.

Tosin enpä minä koskaan ole noissakaan jutuissa käynyt sen uskon takia. Lähinnä hyvien ystävien ja kokemusten vuoksi. Usko ei siis ole elämässäni kovin suuressa osassa. Uskon johonkin, mutta en osaa selittää mitä se on mihin uskon. Lähinnä haluan uskoa, että kuoleman jälkeen on jotakin odottamassa. Haluan uskoa, että jo poisnukkuneet rakkaani ovat yhdessä ja onnellisia. 

Vaikka kirkko on mielestäni osittain hyvin ahdasmielinen ja ihmisten elämää rajoittava tekijä. Haluan kuitenkin pysyä kirkon jäsenenä ja kasvattaa mahdolliset lapseni kristillisesti kertoen heille taivaan isästä. Rippikoulu iässä lapseni saa itse päättää haluaako hän kuulua kirkkoon vai ei. Toivottavasti kirkko muuttuu sinä aikana hiukan suvaitsevampaan suuntaan.

Muuten usko ei näy, eikä tule näkymään elämässäni mitenkään: Kirkossa käyminen on tylsää. :)


Photo: weheartit.com

Päivä 8 – Se hetki

Voi ei. Hirveä otsikko. Mitä tähän voi kertoa?

Yritän nyt jonkin dramaattisen hetken kaivaa elämästäni.

No, ensimmäisenä tulee mieleen meidän perheen autokolari vuonna -97.

Meidän perheeseen kuului tuolloin minä, isoveljeni sekä äiti ja isi. Oli huhtikuun alkupuoli ja oltiin palaamassa Rovaniemeltä kotiin. Kovin kauas ei kuitenkaan päästy. Vauhtia oli 80km/h, mutkainen tie ja vastaantuleva auto ajautui jostakin syystä poikittain meidän kaistalle.

Itse en törmäystä muista laisinkaan, olinhan vasta alle 4-vuotias. Tuo hetki kuitenkin on eräänlaisina muistin välähdyksinä jäänyt mieleeni. Muistan kuinka heräsin kolarin jälkeen. Muistan kuinka istuimme lumihangessa jonkinlaisen pressun päällä odottaen ambulanssia. Muistan kuinka menin samaan ambulanssiin isoveljeni ja isäni kanssa. Äiti kuljetettiin erikseen. Muistan kuinka sairaalassa minut ja veljeni punnittiin ja, että saimme sen jälkeen jäätelöä.

Meidän perhe selvisi onneksi hyvin vähällä tuosta onnettomuudesta. Yhtä hyvin ei käynyt tälle toisen auton kuljettajalle..

Luin pari kuukautta sitten poliisin tutkintamateriaalia kyseisestä onnettomuudesta ja sen perusteella tiedän, että meille olisi voinut käydä paljon huonomminkin. Valokuva-albumistamme löytyy kuvia ryttyyn menneestä valkoisesta Opelistamme ja ne kuvat muistuttavat minua aina siitä kuinka onnekkaita olimme.


Photo: weheartit.com