No hay 2 sin 3.

Mierda. Olin tänään aamuvuorossa ja kun tänään puoli neljän aikaan kotiuduin en ihan ajatellut, että minun "otan pienet päikkärit" venyisi kahdeksi ja puoleksi tunniksi makoisaa uinumista. Ehdin jopa nähdä unta kuinka meidän koti oli yhtäkkiä ihan valtava palatsi ja mua harmitti hirveästi, että jouduin jättämään uuden ison huoneeni ja muuttamaan Helsinkiin. (:D) Niin ja siinä samassa unessa yritin iskeä yhtä meidän kokeista ja eräs tuttavapoikani yritti lämmitellä välejämme romanttisesti.

Välillä ihmettelen kovasti, että mitä helvettiä alitajunnassani tapahtuu.

Tähän parin päivän postaamattomuuteen on tällä kertaa ihan kunnon syykin. Käväisin tosiaan sen pikaisen reissun Helsingissä, jonka tarkoituksena oli käydä viemässä jo vähäisen tavaroita Pohjois-Haagaan sekä käydä tapaamassa mahdollisen tulevan työpaikkani esimiestä. Nyt vaan odottelen täällä maanantaita, jolloin (toivottovasti) mulle soitetaan ja ilmoitetaan sainko vai enkö saanut sitä työpaikkaa. Fingers crossed.

Tuleva kämppikseni Jenni tosiaan on nyt stadilainen, mutta minua ihan vähän huolettaa, että onkohan se enää elossa kun minä ensi viikolla paikalle saavun. Syitä tähän huoleen on se, että se ei muista syödä, koska "ei jaksa lähteä kauppaan", se ei osannut käyttää mitään elektronisia laitteita saapuessamme (ei saanut telkkaria eikä jääkaappia päälle [töpselit oli irti seinästä...]) ja lisäksi se kulkee joka päivä hyvin epäilyttävän puiston läpi, jossa asustelee monsteri-etanoiden lisäksi luultavasti vaikka minkälaisia raiskaripedomurhaajahulluja.

Monet lukijoistani ovat myöskin Jennin lukijoita, joten tiedättekin jo, että meidän matka rinkan, kahden matkalaukun, pyörän, ison kassin, läppärin ja kahden käsilaukun kanssa rautatieasemalta lähijunalla Pohjois-Haagaan ei sujunut aivan kuten Strömsössä. Raahattiin noita tavaroita läpi suurten esteiden vesisateessa ja palkkioksi saatiin vain järkyttävät lihasjumitukset. On siis sanomatta selvää, että odotetaan molemmat innolla sitä kun raahataan meikäläisen tavarat sinne samaa reittiä.

Junamatka oli yhtä helvettiä kuin aina. Vihani VR:n surkeita, hitaita ja vanhoja junia kohtaan on kasvanut kovasti sen jälkeen kun reilillä tuli istuttua kaikenlaisissa moderneissa junissa mukaan lukien pari taivaallista matkaa luotijunalla läpi Italian. Olen vahvasti sitä mieltä, että kaikista niistä maista, joissa olen junalla matkustanut on Suomessa niistä huonoimmat junat.

Mun vastakkaiselle paikalle junassa istuivat pari herttaista vanhempaa miestä, jotka sopottivat jotakin omituista kieltä (luultavasti kreikkaa). MUTTA ne oli reilaamassa (tiedän sen, koska näin niillä reilipassit) ja mulla teki hirveästi mieli alkaa kyselemään niiltä kaikkea, mutta hillitsin kuitenkin mielihaluni.

Tehtiin Jennin kanssa muuten varmaan jokin puhumattomuusennätys, kun ei puhuttu tuolla kahdentoista tunnin junamatkalla ensimmäisen ja viimeisen tunnin välillä oikeastaan mitään vaan kuunneltiin musiikkejamme ja yritettiin nukkua.

Helsingissä päivä kului nopeasti eikä saatu hirveästi mitään aikaiseksi, vaikka hypittiin kuin päättömät kanat paikasta toiseen. Ensimmäisenä asunnolle saapuessamme käytiin suihkussa, koska tavaroiden raahaaminen kävi huippu-urheilusta ja tuoksahdettiin lumoavalle. Sen jälkeen lähdettiin kävelemään läheiseen jättikokoiseen Prismaan, jossa Jenni hoiti ruokaostoksia, minun ostaessa vain karkkia ja tonnikalaa. Sen jälkeen paistettiin patonkia ruuaksi ja lähdettiin käymään kaupungilla Jennin bisneksiä hoitamassa. Kaupungilta palattiin takaisin Pohjois-Haagaan, josta käveltiin yllättävän pitkä matka Etelä-Haagaan, jossa minulla oli "työhaastatteluni". Sieltä bussilla takaisin asunnolle, jossa pikaisesti syötiin jotakin, jonka jälkeen lähdettiin takaisin kaupungille katsastamaan taiteidenyön meininkejä.

Pari muutakin oli näköjään liikenteessä ja meininki kaupungilla oli kuin suurkaupungissa konsanaan. Käveltiin tuomiokirkolle katsomaan jättisuuren dominon etenemistä vain todistaaksemme kuinka betonitiilet etenivät etanan vauhdilla. Siinä noiden tiilten kaatumista odottaessamme ehdin pariinkin otteeseen pyöritellä silmiäni takanamme seisoville keski-iän paremmalla puolella oleville naisille, jotka muun muassa haukkuivat Puhdistuksen paskaksi, totesivat Harry Potteiden ja Da Vinci koodin olleen alussa hirvittävän tylsiä, mutta lopulta hyviä kuitenkin. Siivoaminenkin oli kuulemma hirveän rankkaa ja koko kodin sisustus pitäisi laittaa uusiksi.

Nähtyämme tämän suuren taidespektaakkelin lähdettiin laiskoina takaisin Pohjois-Haagaan ja painuttiin pehkuihin hurjasti jo kymmenen aikoihin.

Seuraavana aamuna minä lähdin takaisin pohjoiseen ja kohti työpäivää. Finnairin citybussissa viereeni istui maailman komein mies, jota vahingossa vain onnistuin mulkaisemaan. Lentokoneessa takanani istui ilmeisesti jokin yläasteikäisten kouluryhmä, joilla ei ollut muuta tekemistä kuin potkia istuintani, huutaa, tapella ja käyttää joka toisena sanana sellaisia suomen kielen helmiä kuin "vittu" ja "paskapää". Joku älykääpiö jopa lauloi Petri Nygårdia.

Tuskien lentomatkan jälkeen laskeuduttiin Rovaniemen lentokentälle, josta matkustin "airport taxilla" citymarketin viereiselle bussipysäkille noutaakseni äitini sinne aamulla tuoman auton. (Isoveli oli valalla ja muut oli sitä katsomassa.) Jaoin taksin muutaman keski-ikää lähestyvän miekkosen kanssa, jotka olivat tulleet Lappiin pelaamaan jalkapalloa ja ryyppäämään. Pyysivät ne minuakin mukaansa, jotta "vastustajat ei pystyisi keskittymään peliin", mutta tällä kertaa kieltäydyin ja nyt Jenni väittää, että Torres olisi kuitenkin ottanut minuun heti yhteyttä kunhan olisin luonut pari jalkapallokontaktia. Nyyhky.

Kotimatka sujui hyvin lukuunottamatta sitä, että ajoin kahden jo kuolleen oravan päälle ja tuulilasiini lensi sudenkorento. Hermoja kiristivät myös sellaiset autoilijat, jotka ohittivat minut vaikka ajoin itsekin hiukan ylinopeutta.

Ei tässä muuta mielenkiintoista olekaan tapahtunut.

 Lähdenkin tästä tekemään dippiä, valitsemaan illan leffan ja maanittelemaan äitiä hieromaan kipeitä hartioitani. Täytyy vielä ennen muuttoa ottaa kaikki ilo irti kotona asumisesta.

Adios, hasta luego.

P.S. Rakastuin hiukan jälkikädessä tuohon Espanjan futisbiisiin, jolla on ehkä osuvin nimi ikinä. (Ei kahta ilman kolmatta.)



Photos: weheartit.com