Noniin, tämän jälkeen on enää kaksi paikkaa käymättä läpi. Wuhuu!
Roomasta jatkettiin "high speed"-junalla (luotijuna?) kohti Napolia, jossa vaihdettiin paikallisjunaan, jolla päästiin perille Cava de' Tirreniin. Tuossa ensimmäisessä junassa istuin erään papparaisen vieressä ja meitä vastapäätä istuneen Elmon mukaan olin nukahdettuani tyytyväisenä nojaillut tämän papan olkapäähän. Onneksi se pappakin oli nukkunut... Kovin moni tuskin on edes kuullut paikasta nimeltään Cava de' Tirreni, joten pohjustan hiukan miksi me sinne päätettiin mennä.
Cava on tosiaan pieni kaupunki Napolin ja Salernon välillä Etelä-Italiassa. Silloin kun vielä harrastin kansantanssia tehtiin aina välillä esiintymisreissuja ulkomaille erilaisille festivaaleille. Vuonna 2009 meidät kutsuttiin Cavassa järjestettäville festareille, joihin meidät siis kutsuivat pari vuotta aikaisemmin täällä Suomessa meidän festareilla käynyt ryhmä italialaisia lipunheittäjiä. Olenkin ihan blogini alkuaikoina kirjoittanut pienen
postauksen tuosta reissusta. Tuosta reissusta jäi todella hyviä muistoja, joten tuntui hyvin luonnolliselta poiketa reilimme aikana sielläkin.
Tähän väliin täytyy pahoitella kuvien vähyyttä, mutta koska paikka oli jo ennestään tuttu, ei kuvia tullut juurikaan otettua.
Saavuttiin joskus puolen päivän jälkeen Cavan pienempääkin pienemmälle "rautatieasemalle", josta lähdettiin ulkomuistista suunnistamaan kohti kaupunkin keskustaa. Muisteltiin Elmon kanssa (joka oli tuolla aikaisemmalla Italian reissulla myös), että kaupungissa oli ainakin yksi hostelli, joten raahauduttiin sinne rinkkojemme kanssa ihan älyttömässä helteessä. Oli tosi hassua miten tuntui, ettei tuolla ollut kolmessa vuodessa muuttunut mikään. Kun sitten päästiin perille oltiin niin eksyneen näköisiä, että viereisen ravintolan tarjoilijapoju tuli kysymään tarvitaanko apua.
Meille selvisikin, että siinä oli kyllä ollut hostelli, muttei ollut enää. Hiukan meinasi masentaa kun ei tosiaan oltu katsottu mitään muita yöpaikkoja ja ainoa asia mitä haluttiin sillä hetkellä oli päästä suihkuun. Saatiinkin neuvoksi mennä esimerkiksi Salernoon yöksi, koska "eihän Cavassa ole mitään". Päätettiin kuitenkin käydä tiedustelemassa kaupungin ainoasta hotellista paljon siellä maksaa yöpyminen. Ei tosiaan oltu tuota paikkaa aiemmin edes harkittu, koska se oli neljän tähden hotelli, jossa oltiin yövytty edellisellä reissuillamme.
Oltiin varmaan niin reppanan näköisiä hikisinä rinkkojemme kanssa, että saatiin huone varmaankin jollain superalennuksella. En nyt muista tarkkaa hintaa, mutta ei se paljon kalliimmaksi tullut kuin hostelleissa viettävämme yöt. Hotelli tosiaan oli 1800-luvulla rakennettu
Victoria Maiorino.
Hotelli oli ilmeisesti melko täynnä, joten meidät "jouduttiin" sijoittamaan hotellin sviittiin...
Oh, poor us. Aluksi oli puhe, että vietetään siellä vain yksi yö, mutta lopulta saatiin pitää huone kolmen yön ajan. Meille tuotiin huoneeseen yksi ylimääräinen sänky ja muutenkin koko hotellin väki kohteli meitä kuin kuninkaallisia. Meillä oli muun muassa kaksi kylppäriä. Me gusta!
Kun oltiin asetuttu hotelliin (ja käyty suihkussa) päätettiin lähteä etsimään biitsiä. Muisteltiin, että silloin kolme vuotta sitten yhdestä paikasta meni minibussi eräälle rannalle, joten mentiin sinne samaan paikkaan ja toivottiin, että tuo bussilinja on vielä käytössä. Oltiinkin onnekkaita ja siellä se oli!
Tuo ranta sijaitsi Vietri Sul Mare nimisessä pienessä kaupungissa ja oli kaikkea muuta kuin turistipaikka. Oltiin varmaankin ainoat vaaleahiuksiset ja ei-italialaiset tuolla. Vietettiin rannalla muutama tunti, kunnes palattiin takaisin hotellille.
Tässä vaiheessa päivä oli jo sen verran pitkällä, että oli illallisen aika. Tuolla kaupungissa oli tosiaan yksi kävelykatu, jonka varrella oli ravintoloita ja vaatekauppoja, joten kuljeskeltiin sitä sitten päästä päähän pohtien mihin mennään syömään. Käytiin moikkaamassa sitä päivällä meitä auttanutta tarjoilijapoikaa, mutta ei kehdattu mennä siihen ravintolaan syömään. Törmättiin myös hiukan yllättäen yhteen nuoreen mieheen, joka oli ollut vuonna 2006 täällä Suomessa ja joka oltiin viimeksi tavattu vuoden 2009 reissullamme. Minä, Elmo ja tämä tyyppi vain tuijotettiin toisiamme sillä katseella, että "Mä tunnen tuon tyypin". Käveltiin tosiaan vain pikaisesti toisiamme vastaan, mutta käännyttiin vielä vilkuttamaan toisillemme. Maailma on yllättävän pieni paikka. Seuraavana päivänä yksi näistä pojista ketä oltiin nähty aikaisempina vuosina laittoikin minulle facessa viestiä tiedustellen ollaanko oikeasti Cavassa.
Illalliseksi käytiin ylläripylläri syömässä pitsaa ja vaikka oltiin suunniteltu, että lähdetään illalla juhlimaan jäätiin kuitenkin hotellihuoneeseemme katsomaan jalkapalloa ja musiikkivideoita. Elettiinkin jalkapallon suhteen jännittäviä aikoja...
Seuraavana päivänä meidän ainoa missio oli kärvistää itseämme kuin makkaroita tuolla biitsillä. Minä sain pari ihailijaa varmaankin koko Cavan ja Vietrin ainoista _blondeista_ italiaanoista, jotka yrittivät kovasti aloittaa keskustelua kanssani, mutta päätin olla jääkuningatar ja kuunnella iPodia välittämättä "what's your name?"-huudoista.
Oltiin muka laitettu oikein paljon aurinkorasvaa, ettei vain muututa punaisiksi ravuiksi, mutta kun iltapäivällä lähdettiin rannalta takaisin hotellille kohdattiin pieni järkytys. Tässä pieni paljastelu kuva siitä kuinka pahasti oltiin kärytty auringossa... Todellisuudessa tilanne paheni tuosta illan mittaan. Jopa minun kulmakarvani ja hiukseni olivat vaalentuneet auringossa näkyvästi.
Illalla lähdettiin kiertelemään paikallisia vaatekauppoja, mutta ihon polttelu teki siitä hyvin epämiellyttävää. Niinpä käytiin jälkiviisaina ostamassa after sun-voidetta, joka helpotti oloamme edes hiukan. Mentiin taas syömään illalliseksi pitsaa, tosin eri ravintolaan. Kesken ruokailun pari italialaista tyttöä läheisestä pöydästä tuli kysymään ollaanko Suomesta... Selvisi, että heidän seurueessaan oli eräs suomalainen tyttö, joka oli vaihdossa siellä.
Niinpä jouduttiin kohtaamaan kiusallinen "suomalaiset tapaa selvinpäin ulkomailla" ja vaihdettiin tämän tytön kanssa muutama sananen. Ainiin, eräät papparaiset läheisestä pöydästä ostivat meille ruusut! Aaws.
Kun palattiin illalliselta hotellille kohdattiin pikkuruinen ongelma... Meidän sviitin (joo, pakko mainita uudelleen jos joku oli sattunut jo unohtamaan. :D) ovi oli jotenkin mennyt takalukkoon, eikä sitä saanut mitenkään auki. Kello oli jo sen verran paljon illalla, että lukkoseppä saatiin paikalle vasta aamulla, joten meille annettiin toinen huone käyttöön yhdeksi yöksi. Hotellin henkilökunta oli kyllä todella avuliasta ja meille toimitettiin hammasharjat ja hammastahnat toiseen huoneeseen sekä saatiin juoda minibaarista mitä haluttiin.
Seuraavana aamuna päästiin onneksi jo ennen aamupalaa takaisin huoneeseemme.
Kolmantena päivänä meillä oli ohjelmassa käyminen Pompeissa, joka oli tosiaan ihan lyhyen junamatkan päässä. Siitä kerron kuitenkin omassa postauksessaan.
Pompeista palattiin vasta iltapäivällä ja käytiin sillä samalla reissulla ostamassa junaliput Salernon juna-asemalta seuraavalle aamulle Milanoon menevään junaan. Italiassa kannattaa muuten aina ostaa ne paikkaliput ennakkoon, koska ainakin noissa luotijunissa (joilla me pääasiassa matkustettiin) matkustaminen ilman paikkavarausta taisi olla kokonaan kiellettyä ja ne junat oli muutenkin aina ihan täpötäynnä.
Viimeinen ilta Cavassa kului jo perin tutulla kaavalla eli kierreltiin ympäriinsä etsien sopivaa illallispaikkaa. Nyt mentiin johonkin ravintolaan, jossa ei ruokalistalla ollut pitsaa ollenkaan, eikä ruokalistassa ollut sanaakaan englantia. Ei siis ymmärretty ruokalistasta oikeastaan sanaakaan, eikä ravintolan henkilökunnasta yksikään henkilö puhunut englantia.
Onneksi oltiin kuitenkin Italiassa eli avuliaita ihmisiä löytyi heti. Tarjoilija kutsui siis eräästä toisessa pöydässä istuneen miehen kääntämään ruokalistan meille. Kääntäjämme taidot oli kuitenkin aika huonot, joten tilattiin periaatteessa summan mutikassa jotakin ja toivottiin ettei se sisällä sieniä. Alkuruuat meillä kaikilla oli aika huonot: Minulla jokin sieneltä näyttävä kaali, Elmolla papukeittoa ja Elinalla jotakin mistä en kyllä osannut sanoa mitä se on. Onneksi pääruokavalinnat olivat hiukan onnistuneemmat: Pastaa kaikilla hiukan eri lisukkeilla.
Tuona kyseisenä päivänä oli myöskin Jennin synttärit ja oltiin haluttu sen luulevan, että ollaan unohdettu sen synttärit, joten soitettiin sille onnittelupuhelu vasta tuolloin illalla. Ilkeää.
Tuolla ravintolassa muistettiin taas miksi yleinen mielikuva italialaisista miehistä on limainen. Viereisen pöydän keski-ikäisten miesten jutteluyritykset oli vielä ihan okei, mutta kun hiukan kauempana olevassa pöydässä olleet kaksi miestä ostivat meille viinipullon ja tunkivat pöytäämme alkoi hiukan ärsyttämään. Miehet halusivat lähteä kanssamme "discotecaan", mutta jostakin kumman syystä ei lämmetty näille melkein isiemme ikäisille miehille. Kun lopulta lähdettiin ravintolasta oli hiukan koomista, että kolmen eri pöydän seurueet moikkasivat meitä hyvästeiksi.
Ravintolasta suunnattiin suoraan hotellille ja nukkumaan. Seuraavana aamuna matka jatkui Milanoon.
Ciao!
