When something goes wrong everything goes wrong.

Huhhuh... Tänään on ollut aikamoinen päivä. Enkä tarkoita hyvällä tavalla.

Aamulla heräsin kauniiseen auringon paisteeseen ja päätin vilkaista kännykkäni kelloa. Akku loppu. Oh fuck, mun herätyskello ei soi. Paniikki. Hyppäsin sängystä ylös sen verran vauhdikkaasti, että kaikki unihiekat jäi samantien sängynpohjalle. Olin aivan varma, että olen nukkunut pommiin ja että olen myöhässä töistä. Suureksi yllätyksekseni kello olikin vasta 7.08 eli herätykseenkin oli aikaa vielä yli 20 minuuttia.

Musta tuntuu, että tänään suuri osa ihmisistä on noussut sängystä väärällä jalalla, nimittäin sen verran yrmyjä ihmisiä olen tänään tavannut. Töissä kaksi eri miespuolista asiakasta päättivät purkaa omaa huonoa oloaan minuun ja sain taas kuulla sellaista puhetta, että oli hankala säilyttää ystävällinen äänensävy. Vinkiksi kaikille, että myyjälle ei välttämättä kannata sanoa, että "ETKÖ SÄ OSAA", jos itse on täyttänyt keno- tai veikkauslaput päin prinkkalaa.

Töiden jälkeen lähdin käymään Ruoholahdessa ostamassa halpoja irtokarkkeja, joita mun piti itseasiassa jo eilen käydä ostamassa, mutta unohdin ne kokonaan. Onneksi Jennin blogi muistutti minua niistä. Rautatieasemalla törmäsin erääseen vaunuja pikavauhtia lykkäävään pääkallohousuiseen naiseen. Seuraavan kerran tämä sama nainen pyyhälsi ohitseni Ruoholahden kauppakeskuksen pyörivissä ovissa.

Kun olin poistumassa kaupasta onnistuin kompastumaan johonkin ja sain kävellä metrolle tykyttävän varpaan kanssa. Metroasemalla raikuivat kuulutukset siitä kuinka junat ovat myöhässä aikataulusta (joku mies oli työntänyt naisen raiteille). Lopulta kun metro saapui saatiin kuunnella koko matka kuinka tomera metronkuljettaja kuulutti, että vaunut tulee luultavasti tosi täyteen eli ne matkustajat jotka eivät kyytiin mahdu jäävät odottamaan seuraavaa junaa, eivätkä jää jumittamaan ovien väliin.

Kun poistuin rautatieasemalla niin kuulin vielä kaukaa tämän saman naisen äänen kaikuvan: "Menkää pois ovien välistä." Ainiin, ja onnistuin kompastumaan tällä kertaa liukuportaissa. Tein hienon syöksyn portaita kohti, mutta ehkä sitä ei kukaan nähnyt.

Kävelin rautatieaseman poikki katsoakseni, joko Jenni olisi tullut töihin, mutta koska tätä ei näkynyt menin odottamaan minut kotiin vievää bussia. Kun tämä bussi sitten saapui, niin arvatkaapa kuka tuli istumaan eteeni? No se sama pääkallohousuinen nainen lapsensa kanssa. Helsinki on pieni paikka.

Bussiin nousi myös eräs nainen miehensä kanssa ja hänellä tuli ilmeisesti kuljettajan kanssa jotakin epäselvyyttä lippujen kanssa, joten tämä nainen huusi ja kiroili aivan täysillä, niin että pikkuvauvatkin alkoivat itkemään. Siinä minä ja aivan täysi bussilastillinen ihmisiä saatiin kuunnella "vittu, saatana, mä tapan sut, älä perkele liiku"- mantraa hyvä tovi kunnes kuljettaja ilmeisesti pyysi naista miehensä kanssa poistumaan. Niinpä nämä siirtyivät huutamaan viereisen bussin kuljettajalle.

Lopulta päästiin lähtemään Elielinaukiolta yli kymmenen minuuttia aikataulusta myöhässä ja täytyy sanoa, että en ole koskaan ollut niin täydessä bussissa. Jokainen penkki ja bussin käytävät olivat aivan täynnä ihmisiä. Olo oli melkein kuin Tokion metrossa. Niin ja toki juuri kun lähdimme liikkeelle näin Jennin kiiruhtavan töihin.

Nyt sitten olen ollut kotona noin tunnin ja keittiössä odottaisi tiskivuori sekä tuossa vieressä mantsan kirja lukemista. Ehkä valitsen mantsan kirjan, nimittäin tämän päivän tuurilla varmaan rikkoisin vähintään pari lautasta.

Ehkä huomenna on parempi päivä.