Kyllä mun elämä on välillä niin rankkaa.

Kävin tänään tuhlaamassa ihan järkyttävän summan rahaa Jyskissä. Vielä eilen sieltä lupailtiin kotiinkuljetusta heti seuraavalle päivälle tai korkeintaan viikon päähän. Nyt tilanne on sitten se, että huonekaluni saapuvat fucking kolmen viikon päästä perjantaina. Nukun siis lattialla seuraavat kolme viikkoa. Tänään olen myöskin kärsinyt kovasti muiden ihmisten takia. Ensinnäkin jouduin kuuntelemaan täpötäydessä junassa koko matkan Pohjois-Haagasta keskustaan kovaan ääneen kaakattavia ranskalaisia. Heti perään sain kuunnella melkein koko metromatkan keskustasta Itikseen teiniseurueen elämän traagisuutta. (Kukaan ei kuulemma nykyisin ole täysin sinkku, vaan ainakin yksi säätö on jokaisella aina meneillään. Niin ja baarissa tapaa kuulemma vanhempia miehiä.)

Oh my.

Kohtasin tänään myös ensimmäistä kertaa sitten tänne muuttoni lipuntarkastajat. Hiukan säikähdin kun en musiikkia kuunnellessani yhtään huomannut koko lipuntarkastajia ennen kuin se nainen tunki sitä tarkastuslaitetta naamani eteen. Ainiin, toisesta kuulokkeestani kuuluu erittäin surkeasti musiikki. Itku.

Lisäksi olen aivan varma, että minulla on vähintään joku tappava tauti nimittäin koko käsivarteni ja erityisesti ranteeni ovat olleet jo viikon ajan kummallisilla mustelmilla ja aina vain uusia pukkaa, vaikka en käsiäni mihinkään ole edes kolhinut. Kärsin nykyisin myös kroonisesta palelemisesta. Asiaan tosin saattaa vaikuttaa se, että olen tämän muuttoni takia juossut joka päivä paikasta toiseen ohut kesätakki päällä, pää kolmantena jalkana, enkä ole ehtinyt syödä kuin vasta myöhään illalla.

Tässä on nyt tosiaan tullut raahattua "pikkuisen" tuota tavaraa Pohjois-Haagan toiselle laidalle. (6 matkalaukullista, ainakin 5 ikea-kassillista sekä peili ja muuta mukavaa) Thank god, etten muuttanut esimerkiksi Vuosaareen. Sanotaanko siis, että habani on kasvanut ainakin kolminkertaiseksi ja olen nykyisin Quasimodo-muotopuoli kannettuani järkyttävän painavia Ikea-kasseja pelkästään oikealla olkapäälläni.

Ainiin, unohdin ihan kokonaan jatkaa valitustani siitä kuinka todellakin olen tänään kärsinyt muiden ihmisten takia. Istuttiin Jennin kanssa tänään tyytyväisinä bussissa matkalla kotiin, kun eräs vanhempi herrasmies (not) päätti juuri ennen poisjääntiään kuiskuttaa korvaani kauniita sanoja: "Kuulemma vain posliinipiippiitit (yritän välttää epämiellyttävät hakusanat) istuvat invapaikalla." Excuse me?!! En tietenkään järkytykseltäni reagoinut miehen sanoihin mitenkään, vaan jäin pelkästään miettimään, että mikä ihmisiä vaivaa. En ole oikein varma ketä mies tuolla kommentilla tarkoitti, nimittäin me ei ainakaan istuttu millään invapaikalla.

Nyt sitten pari tuntia sitten istuskellessani tässä tietokoneella aloin raapimaan päätäni ja huomasin hiuksiini jääneen kiinni jonkin epämääräisen tahmean jutun. Jenni irroitti tämän salaperäisen jutun ja sehän sitten paljastui maalarinteipin palaseksi, jossa lukee kauniilla käsialalla:  "I'm the best!" En tiedä yhtään missä, milloin, miksi tai kuka tuon teipin on päähäni liimannut, mutta ilmeisesti olen sitten ainakin tuo päässäni asioinut Prismassa ja ties missä muualla. I feel good... Laadadaa.

Ainiin, ostin tänään "eteiseeni" kattolampun ja yritin kiinnittää sitä ainakin 15 minuuttia kunnes erittäin ärtyneenä, muutaman kirosanan saattelemana ja niska hikisenä luovutin ja jätin lampun odottamaan keittiön pöydälle Jenniä pätevämpää asentajaa. Vielä pitäisi "olohuoneeseen" hankkia kattolamppu, niin minun palatsini lamppukiintiö alkaa olla täynnä.

Nuo eri huoneet on tosiaan siksi lainausmerkeissä, koska kotini on tosiasiassa palatsin sijaan yksiö. Mutta joo, olen edelleen palavasti rakastunut asuntooni ja en malta odottaa, että saan ne huonekalut ja se alkaa vihdoin näyttää kodilta.

Tarkoitukseni oli olla tämän postauksen alussa mahdollisimman angstinen ja muuttaa se positiivisuudeksi tämän postauksen loppuun mennessä. Nyt kuitenkin meinaa se positiivinen osio jäädä pois, joten korjaan vielä pikaisesti asioita. Ei mun elämä oikeasti niin rankkaa ole. Kirjoitan hyvin usein sarkastiseen sävyyn, mutta en ole oikein varma välittyykö se myös lukijoille asti. Jos ei, niin minusta saa kyllä perin negatiivisen kuvan.

Elämääni kuuluu kuitenkin oikeasti paljon enemmän hyvää kuin huonoa. Nuo suuriltakin kuulostavat vastoinkäymiset ovat todellisuudessa höyhenen kevyitä lumihiutaleita tässä elämän lumimyrskyssä.

Voin olla onnellinen ihanasta ensimmäisesta omasta kodista, maailman parhaista kavereista, siitä, että asun yhdessä lempparikaupungeistani tällä planeetalla sekä muun muassa siitä, että omistan ihan tajuttoman kokoelman ihania vaatteita. Voin olla myös iloinen siitä, että hymypojan yllättävä yhteydenotto sai aikaan monen päivän Jennin kiusaamisen ja näin kypsät jutut: " Sitten kun palaat sieltä risteilyltä, voitkin nyppiä tyynystäsi Hymypojan partakarvoja." Jenni oli kauhuissaan. Oikeasti.

Päädyin nyt tässä kuitenkin kesken päivittämiseen avautumaan yhdelle ihanalle ystävälleni facessa, joten ajatus hiukan karkasi. On siis loistava idea päättää tämä postaus tähän.

Iiks, vähän yli vuorokausi ja me ollaan Lontoossa. Huomenna on kiireinen päivä töiden, pakkaamisen ja viime hetken paniikki matkasuunnittelun parissa, joten palailen luultavasti vasta ensi viikolla asiaan. Adios!

Photos: weheartit.com